Nythän on niin että tyyppejä on monenlaisia. Hyviä tyyppejä, ärsyttäviä tyyppejä, aina vihaisia tai aina positiivisia. Meillä on kotona yksi tosi iloinen pieni tyyppi. Jolla on kaverina se ärsyttävä tyyppi, ykköstyyppi. T1 Diabetes Mellitus.

Välillä mennään kuin ei oliskaan koko tyyppiä, mutta usein sitä joutuu ajattelemaan. Tai no, koko ajan. Eikun kerran en ajatellut, 15 minuuttiin. Sitten pelästyin, ei sitä vaan voi jättää huomiotta. Kun ykköstyyppi sitten rankaisee. Hypoilla, hypereillä. No mutta ei siitä sen enenmpää. Pointti on se että diabetes ja sen hallinta on koko ajan taustalla elämässä.

Herätään yöllä. Tarkistetaan sensorin käyrä. Mitataan sormesta. Annetaan korjauksia.
Lähdetään pihalle. Muistitko hypoeväät, verensokerimittarit. Pitäiskö vielä tarkistaa.. Ehkä pieni välipala vielä ennen.
Päiväkodista soittavat. Aina pelottavaa. Juostaan tarkistamaan kanyyli.
Luetaan uutisia. Aina jotain uutta tutkimusta ja toivonpilkahdusta näkyvillä.
Käydään kaupassa. Tuoteselosteesta ne hiilihydraatit luettava.
Kyläilemään. Ei yksin tietenkään. Aina mukana vanhempi ja repullinen tavaraa.

Ykköstyyppimme hoidellaan pumpulla ja jatkuvalla sensoroinnilla, normaalien sormesta otettavien verensokerimittausten lisäksi.